Pitkästä aikaa!

Paluu blogimaailmaan tapahtuu nyt. Tervehdys kaikille! Kuten hiljaiselosta voi päätellä, täällä ollaan menty perse edellä puuhun jo pidemmän aikaa. Vatsalöllykkä sen kun kasvaa, vaikka toive olisi ihan jotain muuta. Viimeiset kuukaudet olen pitkälti ollut ahistunut siitä, miten elän ja olen ja kuinka en saa itseäni kuriin. Siitä huolimatta motivaatiota en ole saanut kerättyä tarpeeksi, jotta tekisin asialle jotain.

Vaatteet puristaa, peilikuva ahdistaa, häipeilen syömisiäni ja olemustani jatkuvasti. En saa lähdetyksi lenkille, koska en vaan jaksa, ei huvita. Toki kahden pienen lapsen kanssa arjen pyöritys kuluttaa melkoisen tehokkaasti kenestä tahansa voimat, mutta tämä ei silti saa olla tekosyy oman hyvinvoinnin laiminlyönnille. Lapset ovat sairastelleet aivan liian paljon, joten sen mukaisesti myös on öitä valvottu. Kun yöunet ovat muutamaa tuntia ja nekin katkonaisia, ei siinä väsymyspöhnässä käy mielessäkään lähteä bodypumppiin. Ruokaa syödään sitä mitä on saatavilla helposti ja nopeasti ja sen jälkeen vielä vähän suklaata. Sitten kohta väsyttää --> lisää sokeria koneeseen, ja kahvia. Tämmöisessä kierteessä olen elänyt muutaman kuukauden.. Pakkohan se oli katkaista. 

Se on jännä juttu, kuinka paljon vaaditaan, jotta saa kunnollisen päätöksen tehtyä. Semmoisen päätöksen, jossa myös pysyy eikä lipsu heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Huomaan ajattelevani lihavuuttani jatkuvasti, joka päivä. Pieniä asioita, mitkä pistävät minun silmään. Pyylevä nainen kävelee kadulla ja minä mietin, kuinka paljon hän painaa? Painanko minä yhtä paljon, näytänkö samalta? Kuljen kaupassa peilin ohi ja ahdistun, ovatko reiteni oikeasti noin isot? Varmana nuokin ihmiset katsoo säälien, että ompas iso nainen, eikä saa tehtyä itselleen mitään. Istun kaverin luona ja nyin paitaani paremmin, jotta saisin vatsamakkarat piiloon. Puristaa, ahdistaa. Allit heiluu kun vilkutan. Miten voin olla näin vitun saamaton, etten saa itseäni kuriin? Miten mieskään jaksaa katsella minua, kun olen näin iso? Varmana häpeää. Olen ollut tässä tilassa ennenkin, miksi annoin itseni suistua samaan rotkoon uudelleen? Päivittäisiä ajatuksia.

Imetys on mulle nyt yksi tärkeimmistä asioista. Kun on käynyt läpi yhden karvaan imetyspettymyksen ja joutunut antamaan hieman periksi tällä toisellakin kerralla, en halua minkään vaarantavan tällä hetkellä onnistuvaa osittaisimetystä. Olen huomannut liiallisen hiilareiden laskemisen vaikuttavan maidon määrään, joten se ei tule kuuloonkaan. Ja muutenkin liian tiukille en voi enkä halua itseäni vetää, jotta maidontuotanto ei ota nokkiinsa. Suositeltu laihdutusvauhti on enintään 500g/viikko, jotta maitoon ei erittyisi myrkkyjä kehostani. Otetaan se siis tähtäimeen.

Tilanne on nyt tämä. Vauvan ollessa n. 1kk painoin 93-94kg. Viime viikonloppuna kävin puntarilla, joka räväytti eteeni tuloksen 99.9kg. Elikkäs viimeisen 3kk aikana olen onnistunut herkuttelulla ja piittaamattomuudella kerryttämään elopainoa lisää 6-7kg. Hienoa työtä! Sanomattakin on selvää, että olen hyvin pettynyt itseeni, mutta tästä ei ole muuta suuntaa kun ylöspäin, enkä tarkoita enää vaa'an lukemaa ;)

Työ on jo alkanut. Viime viikolla päätin sokeripohnässäni, että nyt se alkaa.  Ruokavalion pohjana on Jutan Superdietin ohjeet, jotka viime kerralta on vielä tallessa. Ja sitten tulee se -mutta-. Mutta en todellakaan aio grammalleen ja pilkulleen seurata ohjetta. Muutaman ensimmäisenä päivänä seurasin ohjetta ihan keittiövaa'an kanssa, mutta sen jälkeen olen höllännyt jo otetta. Ja hyvä niin, sillä toisena dieettipäivänä tuli heikotus ja paha olo, ja maitokin tuntui olevan tiukemmassa ja vauva roikkui rinnalla jatkuvasti. Nyt olen lisännyt mm. salaatteihin lisäpähkinöitä ja fetaa ja iltapalalle ruisleipää. Mutta tarkoitus olisi pitää se runko siellä pohjalla. Usko on kova, tästä vielä noustaan!

Kuinkas teillä muilla on alkuvuosi sujunut?

Mönkään meni, taas.

No eihän se ihan putkeen taas mennyt. Kovasti uhkailin aloittaa terveellisemmän elämän, ja jatkaa viikkokatsauksien kanssa. Turhaa se vissiin on julkaista viikkokatsausta, kun ei siellä oikein mitään merkintöjä ole. Enkä puntarilla uskaltanut käydä. Viime viikko ei mennyt ihan putkeen. Ajatus oli hyvä, että herkkujen syöntiä vähentäisin ja liikuntaa lisäisin, mutta käytönnössä se ei oikein onnistunut. Tekosyitä voisin laittaa tähän pitkän liudan, mutta jotenkin pää ei ole vielä mukana tässä hommassa. Täytyisi löytää taas se motivaatio jostain. Toisaalta vauva on vasta 2kk, joten vielä voisi antaa ihan hyvillä mielin itselle aikaa kerätä sitä motivaatiota, mutta kun peilikuva inhottaa, miksi en aloittaisi jo nyt? Väsymys on välillä valtava, mutta eiköhän siitä paremmista elämäntavoista saisi sitä lisäenergiaa tähän arkeenkin. Mutta mutta, se aloitus. Aina yhtä hankalaa.

Vauvapöhnä

Viikot vaan kuluu täällä pikkuvauvapöhnässä. Vatsamakkara on ennallaan, ehkä jopa isontunut. Suklaa maistuisi. Viime viikolla sain otettua itseäni niskasta kiinni ja olin arkipäivät oikeastaan kokonaan ilman herkkuja. Viikonloppuna annoin itselleni taas luvan syödä hyvää. Näin suunnittelin toimivani nyt, aiemmasta kokemuksesta päätellen toimii mulla parhaiten. Joku kuri on pidettävä, mutta jos kaiken kiellän itseltäni, en onnistu.

Nyt se siis alkaa kunnolla, raskauskilojen (ja kaikkien niiden muidenkin liikakilojen) karistus. Hissukseen, ja varmasti aina välillä takapakkia tehden.. Tärkeintä nyt itselleni on tosissaan ottaa rauhassa ja syödä hyvin. Missään nimessä en tahdo vaarantaa imetystä tai vetää hermojani liian tiukille vaatimalla liian nopeita tuloksia. Tähän kahden lapsen kaaokseen viimeinen asia mitä tarvitaan on hermoraunio äiti. Viikkokatsaukset alkaa taas pyörimään än-yy-tee-nyt!

Mukavaa viikkoa! 

Kuulumisia

Lapsivuodeajan dementia iski jälleen, ja armottomasti unohdin eilen käydä puntarilla vaikka niin lupasin. Korjasin asian tänään ja kerrottakoon, että vaaka näytti hieman päälle 93kg. Elikkäs raskauden lopulta painoa on tippunut noin 10 kg ja raskauskiloja olisi nyt tiputettavana 7kg. Onhan siinä työnsarkaa, mutta itse on oikein tyytyväinen. Kokonaisuudessaan kiloja kertyi melkein kymmenen vähemmän kuin viimeksi. Se on paljon se! 

Viime raskauden jälkeen havahduin, että kroppa on aivan kamalassa kunnossa. Mitään en jaksanut tehdä ja peilikuvaa en kunnolla uskaltanut katsoakaan. Mikään vaate ei ollut päälläni hyvä, vaan kaikissa näytin makkarankuorelta. Lihavalta sellaiselta. Tällä kertaa olo on eri, en voi sanoa olevani täysin tyytyväinen peilikuvaani, mutta kropassani viihdyn. Tähän asti olen mennyt aika rennolla otteella, synnytyksestä on kulunut vasta kuukausi ja herkkuhimot ovat olleet jotain aika järkyttävää. Imetys verottaa, selvästikin, sillä ikinä ennen en ole syönyt suklaata yhtä paljoa kun kuluneen kuukauden aikana. Mutta olen sallinyt sen itselleni, kun kerran jaksoin hillitä himojani raskaana. Ja nälkä on jatkuva. Mutta jokin stoppihan tälle on tehtävä.. Nyt alkaakin pikkuhiljaa herkkujen karsiminen ja liikunnan lisääminen. Saa nähdä koska uskaltaudun salille ensimmäistä kertaa. Mieli kyllä tekee jo, mutta olen vielä melko kiinni vauvassa, joten en tiedä koska rohkaistun. Mutta tämmöistä tänne kuuluu, päivä kerrallaan!